”Seurakuntayhteys kumppanuutena”

 

Jussi Mäkinen

kirkkoherra

 

 

Kumppanuus on yhteyttä – yhteys on osallisuutta 

 

Pääsiäisen sanoma tiivistyy uskonlauselmaan: Kristus tuli ihmiseksi ja asettui kumppanuuteen meidän kanssamme. Hän jakoi ihmisen osan ja antautui kuolemaan sovittaakseen meidät Jumalan Pyhyyden edessä! Sen tähden Jumala korotti Hänet kanssahallitsijakseen (Fil.2:5-11).

 

Seurakuntayhteyden syvin juuri ulottuu ja saa voimansa siitä yhteydestä mikä on täydellistä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen välillä (Joh.17:21).

 

Apostoli Paavali käyttää opetuspuheissaan käsitettä kumppanuus (koinonia) eri yhteyksissä mielenkiintoisella tavalla. Tämä rikas hengellistä todellisuutta ja elämäntapaa kuvaava käsite merkitsee: yhteyttä, osallisuutta, keskinäistä vastuullisuutta ja vuorovaikutusta eli ”tarvitsevuutta”.

 

Kumppanuutta voisi kuvata arkisella mielikuvalla. Kumppani (cum panis) oli myös sotilastermi. Ryhmä miehiä muodosti ”kumppanuuden”, kun he söivät yhdessä eli jakoivat elintarpeensa. He elivät keskenään kohtalonyhteydessä.

 

 

Seurakuntayhteys perustuu syvimmältään uskonyhteyteen Kristuksen kanssa ja sen jälkeen keskinäisenä yhteytenämme. Uskonyhteys syntyy ja voimaantuu armonvälineiden kautta (sana ja sakramentit).

 

”Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys Kristuksen vereen?

Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys Kristuksen ruumiiseen?

Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta,

sillä tulemme kaikki osallisiksi (”koinonia”) tuosta yhdestä leivästä.”

                                                                                                 1.Kor.10:16-17

 

Uskonyhteys Kristukseen on osallisuutta kaikista niistä pelastuslahjoista mitä Häneen on kätkettynä. Seurakuntayhteys ”osallisuutena” ei ilmene ensisijaisesti toiminnallisuutena, vaan vastaanottamisena ja avautumisena Kristuksen läsnäololle (Markus 1:15).

 

Luther kirjoittaa, että ristin hyvä teko, joka kuolettaa meidät itsemme ja kaikki mitä meille kuuluu, saa aikaan, että meidät tehdään osallisiksi jumalallisesta luonnosta (2.Pt.1:4).

 

Ylösnoussut lupasi Pääsiäisen jälkeen, että Hänen seuraajansa ”tulevat olemaan Hänen todistajiaan …” (Luuk.24: 45 – 49). Osallisuus Kristukseen uskon kautta tulee mahdolliseksi kirjoitetun sanan kautta, kun meidän ”mielemme avataan ymmärtämään kirjoituksia” (Luuk.24:30-32).

 

Kun ”mielemme ymmärtää kirjoituksia” kyseessä täytyy olla kokonaisvaltainen, koko persoonaamme muokkaava prosessi, joka saa aikaan vakaumuksen. Kristityn vakaumus lausutaan julki uskontunnustuksena, mutta tunnustuksen tulee muuttua myös ”lihaksi” eli muuttaa meidän elämäntapaamme Jumalan tahdon suuntaan.

 

 

Kaikki kristityt ovat osallisia samasta Kristuksesta ja ovat yhdistyneet häneen. Näin syntyy myös kristittyjen keskinäinen yhteys.

 

”Kristittyjen yhteys ei ole tapojen eikä inhimillisten perinteiden samanmuotoisuutta. Sitä ei luo myöskään yhteinen tunne. Yhteytemme perusta on yhteinen usko, johon Pyhä Henki liittää meidät sanan ja sakramenttien välityksellä.”                                             Katekismus 21

 

Hengen ykseys eli Kristuksen oma todellisuus, joka on uskossa läsnä, perustaa ja saa toteutumaan seurakuntayhteyden (Ef.4:3-6). Yhtä oleminen merkitsee rakkautta; ei oman vaan toisen hyvän etsimistä. Lahjoittava, pyyteetön rakkaus on koko kristillisen uskon ydintä. Se on Jumalan omaa rakkautta, joka lahjoitetaan meille osallisuudessa Kristukseen sana ja sakramenttien välityksellä.                        Mannermaa: Kristuksen kuvan kaltaisuuteen muuttuminen

 

 

 

Kumppanuus on keskinäistä vastuuta – vastuullisuus on hyvän tekemistä toiselle 

 

Vastuullinen kristillinen elämäntapa tarkoittaa sitä, että emme vetäydytä pois keskinäisestä yhteydestä, vaan sitoudumme seurakunnan tehtävän toteuttamiseen (Gal.2:9-10). Osallisuus hengellisistä lahjoista edellyttää vastavuoroisesti aineellisten lahjojen jakamista niitä tarvitseville (Room. 15:25 -27).

 

Varhaiskirkossa evankeliumin julistaminen ja aineellinen tuki olivat luontevalla tavalla yhdessä. Kristillinen todistus ja elämäntapa ilmeni alusta asti ihmisen koko elämän tarpeiden huomioon ottamisena (1.Kor.16:1- 4). Osallisuus seurakuntayhteyteen ja hengellisiin asioihin kantaa mukanaan oikeutta osallisuuteen myös kristittyjen yhteisestä aineellisesta hyvästä.

 

Paavali kuvaa saamaansa apua Filipin kristityiltä kumppanuuteen pohjautuvana lähimmäisyytenä. Paavali koki, että kaupunkilaiset olivat osallistuneet häntä tukemalla yhteiseen lähetystyöhön (Fil.4:10-15).

 

Niin kuin Kristus kantaa kristittyjen kuormia, niin kristitytkin kantavat molemminpuolisesti toistensa kuormia. Kristillisen seurakunnan yhteys toteutuu siinä, että toiselle tehdään, mitä tahdottaisiin itselleen tehtävän, jos oltaisiin hänen sijassaan. Seurakuntayhteyden mittarina on kultainen sääntö. Mutta tämä on mahdollista ainoastaan säilyttäen Hengen ykseys eli Kristuksen oma todellisuus, joka on uskossa läsnä, perustaa ja saa toteutumaan seurakuntayhteyden (Ef.4:3-6).

 

Kumppanuus on keskinäistä jakamista – jakaminen on antamista ja tarvitsemista 

 

Kun seurakunta kokoontuu yhteen; saamme kokea osallisuutta Kristukseen, kohtalon-yhteyttä toinen toistemme kanssa ja yhteisen jakamisen riemua - ”synergiaetua”  (1.Kor.14: 26).

 

Jakaessamme osallisuuttamme Kristus - uskosta; tämä aarre ei vähene, eikä jakaja köyhdy tai asetu saajan yläpuolella. Voi tapahtua ihme: ”Sairas terveen parantaa ja saaja auttaa antajaa”.

 

Seurakunta ei ole vain yksittäisten uskovien keskinäinen summa. Seurakunta on perustavalla tavalla yhteyttä Kolmiyhteisen Jumalan sisäisessä yhteydessä ja samanaikaisesti yhteisö, jonka jäsenet yhdessä osallistuvat Jumalan elämään ja missioon (2 Piet. 1:4). Kolmiyhteinen Jumala on sen yhteyden lähde ja tähtäyspiste. Kirkko on siten sekä jumalallinen että inhimillinen todellisuus.

 

”Paikalliskirkko on täydesti kirkko, mutta se ei ole koko kirkko. Paikalliskirkot ovat elävässä yhteydessä toisiinsa; niitä ei pitäisi käsitellä erillisinä. Alusta asti paikalliskirkkojen yhteyttä ylläpidettiin kolehdeilla, kirjeenvaihdolla, vierailuilla, ehtoollisvieraanvaraisuudella sekä käytännön yhteisvastuun ilmauksilla (1.Kor.16; 2.) Kor.8:1–9).

 

Paikalliskirkkojen yhteys ei ole valinnainen lisä. Maailmanlaaja kirkko on kaikkien paikalliskirkkojen muodostama yhteisö, jotka uskossa ja jumalanpalveluksessa ovat yhtä. Se ei ole vain paikalliskirkkojen summa, federaatio tai verkosto, vaan kaikki paikalliskirkot yhdessä ovat sama kirkko, joka on läsnä ja toimii tässä maailmassa. Katolisuus ei merkitse ainoastaan maantieteellistä laajuutta vaan myös paikalliskirkkojen moninaisuutta ja niiden osallisuutta uskon ja elämän täyteydestä, joka yhdistää ne osaksi samaa yhteyttä (koinonia).

 

Kristuksen ruumiin ykseys muodostuu yhteyden - koinonia tai kommuunio - lahjasta, jonka Jumala armollisesti antaa ihmisille. Yhä enemmän ollaan yhtä mieltä siitä, että koinonia yhteytenä Pyhään Kolminaisuuteen ilmenee kolmella toisiinsa liittyvällä tavalla: uskon yhteytenä, sakramentaalisen elämän yhteytenä ja palvelun yhteytenä.

Liturgia, erityisesti ehtoollisen viettäminen, on dynaaminen viitekehys sille, miltä tällainen koinonia tänä päivänä näyttää. Liturgiassa Jumalan kansa saa kokea yhteyttä Jumalan kanssa ja kumppanuutta kristittyjen kanssa kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa. Se kokoontuu yhdessä jumalanpalvelukseen, julistaa hyvää sanomaa, tunnustaa uskonsa, rukoilee, opettaa ja oppii, ylistää ja kiittää, vastaanottaa Herran ruumiin ja veren ja tulee lähetetyksi maailmaan.

 

Pyhä Johannes Krysostomos puhui kahdesta alttarista: yksi on kirkossa ja toinen köyhien, kärsivien ja ahdistettujen joukossa. Liturgian vahvistamana ja ruokkimana kirkon tulee jatkaa Kristuksen elämää antavaa työtä palvelemalla profeetallisesti ja myötätuntoa osoittaen maailmaa ja taistellen kaikkia ihmisten aiheuttamia epäoikeudenmukaisuuden ja sorron, epäluottamuksen ja ristiriitojen muotoja vastaan.”    Kirkko: yhteistä näkyä kohti, KMN:n asiakirja