RAAMATTUKOULUN LUENTO

 

”Galatalaiskirje – Paavali Kristuksen täysivaltainen apostoli”

 

Jussi Mäkinen

kirkkoherra

 

Galatalaiskirje luetaan yhdessä Roomalaiskirjeen ja Korinttilaiskirjeiden ohella Paavalin pääkirjeisiin. Kirje oli myös merkittävä lähde Lutherin uskonpuhdistukselle. Erityisen suuri merkitys Galatalaiskirjeellä oli sen kirjoittamisen aikaan. Voidaan sanoa, että tämän kirjeen kuvaaman taistelun myötä ratkesi lopullisesti, ettei kirkko jäänyt juutalaiseksi lahkoksi. Kirje todisti juutalaisista ja pakanoista koostuvan Jumalan kansan tehtävänä olevan kaikkina aikoina evankeliumin julistaminen koko maailmalle.

 

Paavali kirjoittaa seurakunnille, jotka hän oli perustanut Vähän Aasian sisäosiin. Kirje lienee kirjoitettu kolmannen lähetysmatkan aikoihin Efesossa (noin 52 – 55 jKr.).

Vaikea sairaus oli pakottanut hänet viipymään Galatiassa. Tämä yllättävä elämänvaihe oli tarjonnut mahdollisuuden julistaa evankeliumia galatalaisille pakanoille (4:13). Paavali ymmärsi tämän kaiken olevan lopulta Pyhän Hengen johdatusta (Apt.16:6 -).

 

Kirjeen kirjoittamiseen vaikuttivat maakunnasta kiirineet viestit juutalaisista opettajista, jotka kiihottivat kristittyjä nousemaan Paavalia vastaan. Vieraat opettajat väittivät, ettei Paavalin julistama evankeliumi Kristuksen sovitustyöstä yksin riitä, vaan että on myös noudatettava Mooseksen lain määräyksiä. Erityisen tärkeänä pidettiin kastettujen miesten ympärileikkausta. Juutalaisen juhlakalenterin omaksuminen oli tärkeää (4:10) ja puhtaus- ja ruokasäädöksiä tuli myös noudattaa (2:11-14).

 

Paavali halusi palauttaa takaisin ”mielettömät ja lumotut galatalaiset” laista vapaan evankeliumin perustalle (3:1). Hän osoitti, että uskon isästä Aabrahamista lähtien Jumalan kansaan ovat kuuluneet ne, jotka uskovat Jumalaan eivätkä perusta pelastustaan omiin ansiollisiin tekoihinsa.

 

 

Galatalaiskirjeen ensimmäisessä luvussa Paavali kuvaa elämänsä merkittävimpiä vaiheita. Toisessa luvussa hän antaa selostuksen Jerusalemin apostolisen kokouksen (Apt. 15:1-35) kulusta ja päätöksistä.

 

Kirjeen alussa Paavali perustelee asemaansa apostolina (1:1). Kristus itse on valinnut ja asettanut Paavalin apostolin virkaan. Hän muistelee elämänvaiheitaan ja ihmettelee Jumalan valintaa (1:15-20).

 

Paavali käsitti Kristuksen ilmestymisen Damaskon tiellä VT:n profeettojen kutsumiseen verrattavaksi tapahtumaksi. Niin kuin Aamos otettiin laumojensa keskeltä ennustamaan Israelille (Aam.7:14-15), niin Jumala kutsui työhönsä Paavalin, niin kuin Jesaja näki kaikkein pyhimmässä Jumalan valtaistuimen (Jes.6:1), niin Paavali näki Jumalan Pojan, ja niin kuin Jeremia kutsuttiin kansojen profeetaksi (Jer.1:5), niin Paavalin kutsuttiin kansojen apostoliksi.

Paavali on täysin varma asemastaan ja ennen muuta asiastaan: ”Jos joku julistaa teille evankeliumia, joka on vastoin sitä minkä olette saaneet, hän olkoon kirottu”.

 

Toinen luku tarjoaa monia historiallisesti tärkeitä tietoja alkuseurakunnan ensimmäisestä tärkeästä taitekohdasta. Paavali muistelee toista matkaansa Jerusalemiin 14 vuotta kääntymisensä jälkeen. Hän tapasi uudelleen Jerusalemin johtoa ja perusteli heille kutsumustaan pakanoiden apostolina (2:1-5). Neuvotteluissa saavutettiin merkittävä sopu ja yhteinen uusi ymmärrys Jumalan Valtakunnan ilmenemisestä kaikkien ihmisten keskuudessa (2:9-10).

 

Paavali rohkeni tarkkanäköisesti puuttua seurakunnan johtajien horjuvuuteen ”evankeliumin totuuden tiellä” (2:11-14). Tämä tapahtuma kuvastaa Paavalin tinkimätöntä sitoutumista lain teoista vapaan evankeliumin puolustajana (2:16). Hän kiteyttää evankeliumin ytimen selkeästi:

 

Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa. Sen elämän, jota tässä ruumiissani vielä elän, elän uskoen Jumalan Poikaan, joka rakasti minua ja antoi henkensä puolestani.

 

Ajallinen elämä on kristitylle uskonelämää. Usko on kristityn tämänhetkinen asenne joka aikanaan vaihtuu näkemiseen. Usko kohdistuu Jeesukseen, joka on rakastanut meitä ilman mitään meidän ansiotamme. Jumalan rakkaus etsii toisen hyvää ja hyötyä palkkiota vaatimatta. Hyvää tahtova rakkaus ei rakasta sen nojalla millainen toinen on, vaan siksi, että toinen on olemassa. Tämä on Jumalan vanhurskauttavaa työtä, jonka perusta on Jeesuksen sovituskuolema.

      

Varhaiskirkon historia osoitti, että ”sekaseurakuntia” koskevasta apostolisesta järjestelystä tuli vain väliaikainen ratkaisu. Kävi vääjäämättä ilmi, ettei samanaikaisesti voi olla hyvä juutalainen ja kristitty. Jerusalemin hävityksen jälkeen (70 luku jKr.) juutalaisuus erotti keskuudestaan juutalaiskristityt. Kristilliset seurakunnat alkoivat näin erottautua yhä selkeämmin juutalaisuudesta.