Johannes Kastaja tuntuu sopivan suomalaiseen suviyöhön huonosti. Raamatusta ja taideteoksista hänet tunnetaan miehenä, jolla ”oli yllään kamelinkarvavaate ja vyötäisillään nahkavyö, ja hänen ruokanaan olivat heinäsirkat ja villimehiläisten hunaja”.
Jos oli erämaan mies itselleen ankara, niin vaativa hän oli myös muille. Ihmisten on käännyttävä ja pyydettävä syntejään anteeksi. Fariseuksia hän nimitti kyykäärmeen sikiöiksi. Tiukkojen puheittensa vuoksi Johanneksen kävi lopulta huonosti. Kuningas Herodeksen hovi ei kestänyt kritiikkiä, ja niin Johannes mestattiin.
Osaammeko me ymmärtää, että ankarien vaatimusten takana voi olla joku hyvä tarkoitus? Pitäisikö Jumalan ja hänen lähettiläidensä sanoman olla aina myötäsukaista ja suopeaa?
Johannes Kastaja, edelläkävijä
Johannes oli tienraivaaja. Hän ei ollut Jeesus. Edelläkävijän jälkeen tulee hän, joka kertoo varsinaisen sanoman. Johannes tiesi: ”Minun jälkeeni tulee toinen.”
Parannuksen saarnaaja on kuin pääjoukon edellä kulkeva tunnustelija ja tiedustelija. Hän ottaa selvää, millainen on maasto ja millaisia ovat sen asukkaat. Tehtävä on kriittinen ja vaativa. Olosuhteet ja motiivit läpivalaistaan. Kaikki joutuu valoon, niin kuin ei kesäyönäkään mikään jää pimeään.
Johanneksen nimi tarkoittaa ”Jumala on armollinen”. Johannes ei ollut Vapahtaja, mutta hän teki tietä itseään armollisemmalle. Jeesus oli häntä nuorempi mutta suurempi. Tähän Vapahtajaan hän viime kädessä halusi viitata. ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi."
Kristus on armollinen kuin kirkas aurinko yöttömässä yössä.
---
Emerituspiispa Eero Huovinen