Teollisuustyö muuttui sodan jälkeen työelämän muuttuessa. 1960-luvun puolivälissä lähinnä saksalaisten esikuvien pohjalta yhteiskunnallisen työn työntekijät lehtori Paula Kaiser ja pastori Pekka Palho alkoivat vierailla erityisesti tekstiili- ja metallialantehtaissa ja oppilaitoksissa. Vuonna 1969 eriytyi ammattikoulupapin työ omaksi toimekseen.
1970-luvulla työpaikkatyö laajeni yhteiskunnalliseksi työksi, jossa työelämän kysymysten lisäksi painottuivat syrjäytyminen, yhdyskuntatyö, aikuiskasvatus ja rauhantyö.
1980-luku osoitti, että työn ydin on edelleenkin ihmisen kohtaaminen työssä. Tämä konkretisoitui 1990-luvun laman aikana, jolloin työpaikkapapit pystyivät tukemaan työntekijöitä työn epävarmuuden ja työttömyyden uhatessa. Erityisesti pankkien henkilöstö oli tuolloin työn kohteena.
Nousukauden lopulla, 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puoliväliä leimasivat satoja ihmisiä työllistävien, usein kannattavien työpaikkojen laajat irtisanomiset. Tällöin työpaikkapappimme työskentelivät mm. Perloksella, Volvon autokoritehtaalla, M-realilla, Metson telatehtaalla, Takolla ja HK-ruokatalossa.
Poliisilaitoksella aloitti työpaikkapappi 1990-luvun lopussa ja saatujen hyvien kokemusten jälkeen myös aluepelastuslaitoksella vuonna 2007.
2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälistä lähtien perinteisen työpaikoilla käymisen rinnalle ovat täydentävinä työmenetelminä astuneet työnohjaus ja organisaatiokonsultaatio.