Viikonloppu Jumalan kanssa äänettömällä
Istun kotoisan puutalon salissa parinkymmenen muun naisen kanssa. Retriitin vetäjät kertojat käytännön asioista ennen hiljaisuutta. Seinältä katsovat kipsiset Jeesuksen kasvot, joilla on tuskainen ilme.
Retriitissä on kuulemma ihan tavallista, että joskus itkettää. Toisten itkuun pitää koettaa suhtautua luontevasti ja antaa sille oma tilansa. Kärsimys on olennainen asia kristinuskossa, tulee äkkiä mieleeni. Jumala ei poistanut inhimillistä kärsimystä jollain yliluonnollisella tempulla, vaan tuli itse kokeilemaan sitä.
Neulon terapianeuletta eli valtavaa villatakkia jämälangoista. Välillä luen pari sivua Pete Graigin kirjasta Jumala äänettömällä. Tuntui jotenkin osuvalta ottaa äänetön Jumala mukaan hiljaisuuden retriittiin. Tosin toivon, ettei Jumala koko viikonloppua ole ihan hiljaa. Koetan itsekin availla rukousyhteyttä yläkertaan.
En osaa tänään sanoa Jumalalle mitään ihmeellistä. Tuntuu kuitenkin, etten ole yksin. Ehkä se johtuu siitäkin, että mahassani käy myllerrys. Siunatussa tilassahan sitä ollaan.
Lauantai
Laulamme aamukäheinä virttä 395. Päästän itkukorahduksen. Istun pikkuruisen kappelin etupenkissä ja on hiukan nolo olo; en ajatellut itkeskellä retriitissä, ainakaan toisten seurassa, olkoonkin normaalia.
En oikein osaa tänään eläytyä ehtoolliseenkaan. Retriitissä syöminen on juhlallisempi tapahtuma kuin yleensä. Ruokaan myös keskittyy ja sitä arvostaa enemmän, kun on puhelematta.
Istuskelen huoneeni lattialla ja luen Johanneksen evankeliumia luku kerrallaan. Teksti on ihan tuttua, mutta nyt huomaan jotain, mihin en ennen ole niin kiinnittänyt huomiota: Jeesus joutui toimintansa aikana usein kiistelytilanteisiin, joissa häntä epäiltiin ja syyteltiin.
Sunnuntai
Päiväohjelmaan on ujutettu monta hartaushetkeä. Menen melkein kaikkiin, vaikka ajatus harhailee. Retriitissä on Taizén kanssa samaa henkeä siinä, että kun sanoja on vähemmän, uskon harjoittaminenkin on vähemmän omaa yrittämistä.
Messun ja päiväkahvin (jonka aikana saa taas puhua!) jälkeen retriitti on ohi. Kyyditsijäni kertoo automatkalla elämästään. Ihmettelen naisen vahvuutta ja myönteistä suhtautumista elämään menetyksistä huolimatta. Olo on hiukan levännyt, puhdistunut ja valmiimpi ottamaan arkea vastaan. Kotioven avatessani ajattelen, että taidan tarvita tällaista useammin kuin kolmen vuoden välein.
Heli Airikka-Rantanen
Kirjoittaja on kotiäiti ja pappi.