Tuomiorovasti Olli Hallikaisen lähtösaarna

Tuomiorovasti Olli Hallikaisen lähtösaarnaa Tuomiokirkon juhlamessussa sunnuntaina 24. syyskuuta oli kuulemassa lähes 500 ihmistä. Hallikainen jää eläkkeelle 1. lokakuuta alkaen.

Jumalanpalveluksen liturgina toimi Antero Niemi, avustavina pappeina Monika Viitala ja Leea Lehtonen, urkurina Esa Toivola ja kanttorina Pirjo Mäntyvaara. Messussa esiintyivät Pirkanpojat ja Kamarikuoro Cantionale. Kuva Sami Kallioinen

Martta sanoi Jeesukselle: ”Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut. Mutta nytkin tiedän, että Jumala antaa sinulle kaiken mitä häneltä pyydät.” Jeesus sanoi: ”Veljesi nousee kuolleista.” Martta vastasi: ”Tiedän kyllä, että hän nousee viimeisenä päivänä, ylösnousemuksessa.” Jeesus sanoi: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?” ”Uskon, Herra”, Martta vastasi, ”minä uskon, että sinä olet Messias, Jumalan Poika, jonka oli määrä tulla maailmaan.”

Tämän sanottuaan Martta palasi kotiin, kutsui sisartaan Mariaa ja sanoi hänelle kahden kesken: ”Opettaja on täällä ja kutsuu sinua.” Kuullessaan sen Maria heti nousi ja lähti Jeesuksen luo. (Jeesus ei ollut vielä saapunut kylään, vaan oli yhä siellä, missä Martta oli hänet tavannut. Kun juutalaiset, jotka olivat talossa lohduttamassa Mariaa, näkivät tämän äkkiä nousevan ja lähtevän ulos, he menivät perässä, koska arvelivat hänen olevan menossa haudalle itkemään.)

Ehdittyään sinne, missä Jeesus oli, ja nähtyään hänet Maria vaipui hänen jalkoihinsa ja sanoi: ”Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.” Kun Jeesus näki itkevän Marian ja hänen kanssaan tulleet juutalaiset, jotka hekin itkivät, syvä liikutus valtasi hänet, ja hän kysyi: ”Missä hänen hautansa on?” ”Herra, tule katsomaan”, he vastasivat. Jeesus itki. Juutalaiset sanoivat: ”Katsokaa, kuinka rakas Lasarus hänelle oli.” Mutta jotkut heistä sanoivat: ”Kun hän pystyi avaamaan sokean silmät, eikö hän myös olisi voinut estää Lasaruksen kuoleman?”

Järkyttyneenä Jeesus tuli haudalle. Se oli luola, jonka suulla oli kivi. ”Ottakaa kivi pois”, käski Jeesus, mutta Martta, vainajan sisar, sanoi hänelle: ”Herra, hän haisee jo. Hän on siellä nyt neljättä päivää.” Jeesus vastasi: ”Enkö sanonut sinulle, että jos uskot, saat nähdä Jumalan kirkkauden?”

Kivi otettiin pois. Jeesus kohotti katseensa ja sanoi: ”Isä, minä kiitän sinua siitä, että olet kuullut minua. Minä kyllä tiedän, että sinä kuulet minua aina, mutta minä sanon tämän näiden ympärilläni seisovien ihmisten tähden, jotta he uskoisivat sinun lähettäneen minut.” Tämän sanottuaan Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Lasarus, tule ulos!” Silloin kuollut tuli haudasta, jalat ja kädet siteissä ja kasvot hikiliinan peittäminä. Jeesus sanoi: ”Päästäkää hänet siteistä ja antakaa hänen mennä.”

Monet niistä juutalaisista, jotka olivat tulleet Marian luo ja nähneet, mitä Jeesus teki, uskoivat häneen.

Halleluja-laulu

Viranhoitoni täällä Tampereella alkoi ristin varjossa. Olin valmistautumassa uuteen tuomiorovastin tehtävääni kun tapaninpäivänä 2004 alkoi tulla uutisia Thaimaan tsunamista.

Uudenvuoden aatonaattona puhelimeni soi. Helsingin tuomiokirkon tasanteelle toivottiin paikkaa ihmisten surukynttilöille. Lähes 200 suomalaistakin oli menehtynyt katatrofissa.

Muistin Jeesuksen ristin jota käytettiin pääsiäisen Via Crucis -näytelmässä. Uudenvuoden aattona poikiemme sytyttelemien sädetikkujen ja rätinäpommien säihkeessä rakensin tuolle ristille jalustaa.

 Seuraavana aamuna asensimme naapurini kanssa ristin paikoilleen kirkon tasanteelle. Lopulta sadat kynttilät ja muistokukat ympäröivät ristiä. Yksi kynttilä oli silloisen presidentti Halosen kynttilä. Hän ei aavistanut että hänen seuraajansa Sauli Niinistö oli juuri pelastunut tsunamilta roikkuen sähkötolpan varassa kun hyökyaalto velloi ympärillä.

Myös piispa Eero Huovisen matka suuntautui Phuketiin. Hän kohtasi siellä järkyttyneitä, itkeviä ihmisiä keskellä kaaosta. Matkan jälkeisessä tiedotustilaisuudessa hän itki.

Kun tuon vuoden tammikuussa ennen töiden alkamista kävin täällä uudessa kotikaupungissani, näin Aamulehden kannen. Siinä oli kuva tuosta Senaatintorin rististä. Se pysäytti. Aloitin työni ristin varjossa.

Risti on itkun paikka, kärsimyksen paikka, menetyksen ja surun paikka.

Äsken kuulimme Ahti Jokisen lukemana miten myös Jeesus itki. Hän itki ystävänsä kuolemaa.

Ihminen itkee. Jeesus itkee. Jumala itkee. Ja tässä juuri on lohdutus ja toivo. Jumala jakaa ihmisen kohtalon ja kokemuksen kärsimyksestä.

Tämän toivon näkyvä merkki on risti.

Vanhat kristityt tervehtivät: Ave crux, spes unica! Terve risti, ainoa toivo!

Vuorollaan molemmat Lasaruksen sisarukset Martta ja Maria parahti Jeesukselle: ”Herra, jos sinä olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.”

Jos sinä olisit ollut täällä, ei olisi ollut tsunamia. Jos sinä olisit ollut täällä, sota Ukrainassa ei olisi syttynyt. Jos sinä olisit ollut täällä, olisimme välttyneet koronalta. Ja jos sinä olisit täällä, ei olisi tulvia, kuivuutta, maanjäristyksiä, ilmastomuutosta, ei rikkinäisiä ihmissuhteita, ei sairautta, ei köyhyyttä, ei budjettivajetta, ei riistoa eikä sortoa.

Meillä on toive, että Jumala varjelee kaikelta pahalta. Mutta niinkö se on?

Ristissä näemme kuvan Jumalasta, ja niin erilaisen kuin itse loisimme. Keskitysleirillä kuollut pappi Bonhoeffer kirjoitti. ”Risti kääntää toisinpäin kaiken sen, mitä uskonnollinen ihminen odottaa Jumalalta”.

Ristillä Jumala on voimaton ja heikko - ja juuri siksi hän on heikkojen turva. Vain kärsivä Jumala voi ymmärtää kärsivää ihmistä. Itkevä Jumala voi lohduttaa itkevää ihmistä.

Keskellä elämämme iloja ja onnistumisia, epävarmuuksia ja harhapolkuja, kiitollisuutta ja kipuja Jumala on kanssamme. ”Illasta aamuun kanssamme on Luoja. Häneltä saamme huomispäivänkin”, kirjoitti Bonhoeffer vähän ennen kuolemaansa.

En tiedä, mitä Lasaruksen haudalla laulettiin mutta hyvinkin voi olla että samaa paimenpsalmia 23 kuin meidän siunaustilaisuuksissamme usein luetaan tai lauletaan:
Herra on minun paimeneni. Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi.

Vaikka joudumme toisinaan kulkemaan pimeässä laaksossa niin toivottomuudessa meitä ei ole kutsuttu kulkemaan. Sillä laaksossamme on aina mukana hän, joka jakaa elämämme varjot. Hautakiviemmekin ristit kertovat tuosta läsnäolosta.

Ristejä näemme uutisissa. Niitä pystytetään ympäri maailmaa, sodan, luonnonkatastrofien ja sairauksien uhreille.

Ja vielä ovat ristit, joita itse kannamme muiden katseilta piilossa, sisimmässämme, sielussamme: vaille jäämisiä, pettymyksiä, menetyksiä, suruja ja murheita. Niistä on ehkä vaikea puhua, eikä niitä aina halua toiselle näyttää, mutta ne tuntuvat painona elämässä.

Lasarus, tule ulos! huutaa Jeesus. Toisinaan meille täytyy oikein huutaa, että uskallamme astua toivottomuuden haudasta kuoleman ristiemme keskeltä ylösnousemuksen ristin valoon, toivoon ja uuteen elämään. Tehtäviin jotka vielä odottavat.

Risti on yhtä aikaa itkun, surun ja kärsimyksen merkki mutta myös toivon, lohdutuksen ja uuden elämän merkki. Tässä on kristinuskon paradoksi. Terve risti, ainoa toivo! Suuri kärsimys voi kätkeä sisäänsä siunauksen.

Ja Jeesus jatkaa: ”Päästäkää hänet siteistä.” Onko tässä kuva kirkon tehtävästä, vapauttaa siteistä: toivottomuudesta ja luovuttamisesta?

Lasarus -kertomuksessa on jotain samaa kuin Jeesuksen ylösnousemuksessa. Kuoleman käärinliinat eivät pidätelleet häntä. Ne jäivät hautaan kun uusi elämä sai voiton.

Kun Ylösnoussut kohtasi seuraajansa hän näytti kätensä ja kylkensä. Haavojen jäljet vakuuttivat epäilevätkin: Tämä on Herramme. Hänet tunnistettiin arvistaan.

Meidätkin tunnistetaan arvistamme. Elämä jättää jokaiseen jäljet. Risti hiertää. Kukaan ei selviä ilman kolhuja ja ruhjeita. Jotkut arvet ovat pienempiä, toiset syvempiä. Yhtä kaikki, ne näkyvät meissä ja nostavat toisinaan kyyneleet silmiin.

Kun ajattelen omaa tehtävääni taaksepäin, niin syvimpinä muistoina jäävät mieleen juuri hetket jolloin kolhiintunut ja hauras on kohdannut toisen kovia kokeneen. Jos matkalla on joskus keikuttu kunnian kukkuloilla, ne ovat lopulta hetkiä jotka haihtuvat historian hämärään. Syvimmin kohtaamme toisemme juuri haavoittuvuudessamme. Siinä Kristus on läsnä.

Lasaruksen kertomus on kertomus surusta ja menetyksestä. Mutta se on ennen kaikkea kertomus elämästä ja toivosta. Elämä kyllä on hauras ja katoava mutta lopulta murtuu kuolemaltakin mahti. Toivo jää.

Ave crux, spes unica! Terve risti, ainoa toivo!

Olen usein katsellut tämän kirkon alttaritaulua, Magnus Enckellin Ylösnousemus -freskoa. Tuollaiseen kulkueeseen saamme ajatella liittyvämme, kun aika on. Saamme olla seurakunta, joka kulkee kohti valoa. Tästä saimme aavistuksen tämän kirkon 100-vuotisjuhlan kirkkodraamassa. Siinä tuo alttaritaulu alkoi elää, kun näyttelijät vaelsivat valkeissa vaatteissaan pitkänä kulkueena kirkon halki, alttarilta kohti valoa.

Amerikan juutalainen lauluntekijä Leonard Cohen on tehnyt laulun Hallelujah. Siinä hän tilittää elämää. Hän laulaa kuningas Daavidista joka  oli rikkonut Jumalaa ja läheisiään vastaan. Siksi tuo laulu oli särkynyt Halleluja.

Katumuspsalmissa 51 Daavid rukoilee: ”Murtunut mieli on minun uhrini, särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala.”

Ja Cohen laulaa: ”Tein parhaani. Se ei ollut paljon ja paljon meni väärin. En tullut huijaamaan. Laulan Jumalan edessä Hallelujan, rikkinäisen Hallelujan.”

Tuollaiseen, murtuneeseen Halleluja -hymniin voin tänään liittyä.

Viisi vuotta sitten saimme täällä Tampereella järjestää hienot Herättäjäjuhlat Liisanpuistossa Kalevan kirkon lähellä. Tätä samaa rikkinäisen Halleluja -teemaa oli juhlien virsissä ja puheissa. Juhlathan oli nimetty: Lähellesi ikävöin.

Hallelujamme kantaa usein säröjä, kaipausta ja ikävää. Kaipausta pimeässä laaksossa, kaipausta vihreillä niityillä, ja lopulta kaipausta hautakivien äärellä.

Kun katson elämää taaksepäin, mieli on kiitollinen. Moni kaipaus on täyttynyt. On ollut hautakiviä mutta on ollut myös vihreitä niittyjä. Olen kiitollinen teistä kaikista, olen kiitollinen työtovereistani, erityisen kiitollinen olen teistä kaikkein lähimmistä, perheestäni.

Elämä on ollut rikasta. Olen iloinen ja kiitollinen tiestä jonka olen saanut kulkea. Harhapoluilta on vedetty takaisin oikeaan suuntaan.  Ristin kantamiseen on annettu voimia. Pimeästä haudasta on huudettu aina uudestaan ulos. Herra on kuitenkin ollut aina täällä.

Tuomiorovastin työni alkoi tsunamiristin varjossa. Toivon, että jälkeeni jää myös ylösnousemuksen ristin varjo ja valo. Siksi laulan Jumalan edessä Hallelujan, ristinmuotoisen, rikkinäisen ja särkyneen Hallelujan, mutta kuitenkin Hallelujan.

Pirkanpojat, olkaa hyvä. Leonard Cohen, Hallelujah!

Oli Hallikainen

Palaa otsikoihin