Epäilyä ja etsintää
Antti Eskola keskustelukumppanina
Yleensä väittelyä käydään konservatiivien ja liberaalien välillä. Tämä saikin minut kysymään Facebookin sivulla Kristillinen sosialismi, että missä ovat kirkon radikaalit. Kukaan ei lisäkseni ilmoittautunut.
Kuten sanottu, kirkossa kyllä väitellään ja riidellään, sekä kuiskutellaan nurkan takana. Maltillinen keskustelu loistaa poissaolollaan. Näin ainakin, jos puhumme julkisesta keskustelusta, jota juuri nyt tarvittaisiin.
Kirkossa tulisi avata kaikki opit ja käytännöt kriittisen tarkastelun kohteiksi. Sillä tavoin kirkastettaisiin kirkon päätekijää, Kristusta. Tämä ei tekisi kirkosta sen sopuisempaa, mutta nöyryyden määrä saattaisi lisääntyä.
O O O
Kirkon tunnetuin toisinajattelija on tuota maltillista keskustelua yrittänyt, kumartamatta mitään tabua. Tarkoita arvoisaa emeritus professori Antti Eskolaa, joka on useammalla kirjallaan pyrkinyt avaamaan ovet ja ikkunat raikastavan tuulen puhaltaa. Lukuisat kirjeet, joita hän on saanut, todistavat oikeassa olosta. Me tarvitsemme keskustelua, jossa radikaaleina esiintyvät kokeneet, vanhat miehet ja naiset.
Viime syksynä kirkollisen Kirjapajan toimesta julkaistussa teoksessaan Vaikka en niin kuin kirkko opettaa Eskola kysyy: ”Voiko uskonto olla muuta kuin uudelleen arvioimista ja pohtimista?” Ja hän vastaa, että ei voi. Ei ainakaan hänen arjessaan ja pyhässään. Tämän tunnustuksen kautta koen suurta sukulaisuutta Eskolaan.
O O O
Antti Eskola rohkenee kajota jopa niin keskeiseen kysymykseen kuin sovitusoppiin. Ja minä teen nyt samoin hänen vanavedessään. Tässä ei kyllä pitäisi olla mitään ihmeellistä. Asia on jo pitkään ollut keskustelukysymys teologien keskuudessa. Jostain syystä vaietaan kun maallikko ilmaantuu paikalle.
Eskola sanoo, että Jumalan armo ei syntynyt Jeesuksen kuolemassa. Uskon tuon, sillä nähdäkseni Jumala on ikuisesti ollut hyvyys ja armeliaisuus.
Millaisena me lopulta koemme Jumalan. Me koemme Hänet eri tavoin. Se, että en voi kuvata Jumalasuhdettani samoin kuin Antti Eskola, ei merkitse erimielisyyttä vaan erilaisuutta. Sosiaalipsykologina Eskola voisi esitellä tätä kysymystä laajalti ja syvällisesti.
Psykiatri R. D. Laing sanoo, että meidän käsityksemme Jumalasta määräytyy varhaisten ihmissuhteidemme perusteella.
Puolittain isättömänä jouduin etsimään jotain läheistä. Isä ei kuullut minua Pikonlinnan parantolaan asti, mutta Jumala saattoi kuulla taivaaseen saakka. Jotta voisin puhua, täytyi Hänen personoitua. Luonnossa kulkiessani koin hänen läsnäolonsa voimakkaasti. Jumala ”näyttäytyy” minulle yhä.
Vakaassa maalaiskodissa kasvaneelle Antti Eskolalle Jumala on saanut rauhan olla jotain muuta kuin olio. Empiirisenä tutkijana tunnettu professorimme ei kaipaa yliluonnollista. Minulle sellainen taas on välttämättömyys, mihin varmaan vaikuttaa äitini taipumus suggestiivisiin elämyksiin.
Eskola sanoo, että hänen uskonsa ei ole uskoa esimerkiksi puiden henkiin. Minä puolestani en kestäisi elää, ellen saisi tuntea puiden sielullisuutta. Minulle metsä, jossa lepään, on kansoitettu keijuilla, peikoilla ja kasvien tietoisuudella.
Tämä eroavaisuus ei tee meistä eriuskoisia. Se kertoo vain lapsuusvaiheittemme erilaisuudesta. Lukiessani Eskolan kirjoja olen kokenut voimakkaasti uskonnollista yhteenkuuluvuutta. Se ilmenee jo siinä, että me kumpikin vierastamme uskontunnustusta messun osana; noita vuosisatoja vanhoja vaikeaselkoisia kompromisseja.
Minulle uskontunnustuksena riittäisivät sanat: Jumala on Jumala.
Risto Koivisto