Epäilyä ja etsintää
Mitäs sulle kuuluu?
Päiväkävelyllä seisahduin kadun varteen levähtämään. Päivä oli sellainen kuulaan kirkas, kuin syksyllä parhaimmillaan. Sain hartaan tunnelman. Sytytin savukkeen ja katselin värejään vaihtavia puita. Hiljaisuuteni kaikkoni, sillä kohdalleni tuli polkupyörä, joka jarrutti voimakkaasti. Pyörän selässä istui noin kymmenvuotias koulupoika. Ihmettelin mielessäni miksi hän siihen pysähtyi. Silloin kuulin reippaan äänen kysyvän: ”Mitäs sulle kuuluu?”
Viitisen minuuttia esitelmäni kesti. Sen päätyttyä pyysin poikaa kertomaan omistaan. Sain kuulla millainen on nykyinen maailma tuon ikäisen silmin. Tapaus olisi ollut luonteva, jos olisimme olleet maaseudulla, missä kaikki puhuttelevat tuntematonta. Mutta nyt olimme isossa kaupungissa, jossa vain tuttuja ja oman talon väkeä tervehditään.
Tästä hämmentyneenä olin kaiken aikaa ollut varuillani ja odottanut milloin tulee se pyyntö, että antaisin pojalle tupakan. Eipä vain tullut. Juttelumme päätyttyä poika sanoi ”terve” ja lähti ajelemaan.
O O O
Varuillaanolooni oli kokemuksen sanelema syy. Voi miten viattoman toverillista nuo kymmenvuotiaat pojat osaavatkaan näytellä tahtoessaan saada jotain aikuiselta. Menneinä vuosina asuin Lentävänniemessä. Ostarin edessä parveili yleensä lauma poikasia.
Kerran, ollessani matkalla kauppaan, yksi tietämätön lähestyi minua. Ennen kuin hän ehti hymyineen luokseni, huusi joku poika etäämpää: ”Älä siltä kysy, ei professori kellekään hae.” Tiesin, että kyse oli tupakasta; monta kertaa olin antanut kieltävän vastauksen.
Vaan sainpahan tietää miten kunnioittavalla tittelillä minusta puhuttiin. Kaikellahan, mikä liikkuu, täytyy olla nimi. Erikoinen persoonani oli varmaan pitkään askarruttanut nassikoita. En ollut tavallinen. Tuohon aikaan partani rehotti valtoimenaan. En kuitenkaan kuulunut kalliolla istuvaan kaljaremmiin. Rehevästä parrastani huolimatta minulla oli aina siisti puku. Pojat olivat päätyneet siihen, että olin jokin älypää. Joku oli keksinyt, että sellaisia sanotaan professoreiksi.
O O O
Pyöräilevä ystäväni ei nähnyt Lentävänniemen professoria. Hän kohtasi väsyneen vanhuksen ja tahtoi piristää tämän päivää. Olemme myöhemmin kohdanneet pari kertaa ja moikanneet. Se, että kerroin hänelle kuulumisiani kuin vertaiselle, teki meistä varmaan pysyvät ystävät. Se on minulle kunnia.
Jokaisella aikuisella pitäisi olla noin kymmenvuotias ystävä, sillä näissä on vielä lapsen viattomuutta ja samalla kuitenkin kyky tehdä tarkkoja havaintoja maailmasta. Ylipäätään tulisi ihmisyhteisöt perustaa siten, että niissä kohtaavat kaikki ikäluokat. Monipuolisuus on rikkautta. Maaseudulla sellaista vielä esiintyy.
Täällä isossa kylässä me kuljemme nenä pystyssä, aivan kuin pelkäisimme nähdä muita kadulla olijoita. Voi miten köyhäksi me tuolla teemme elämän. Tarvitaanko todellakin lapsi, jotta saisimme kuulla osaaottavan ystävällisyyden. Mitäpä jos jonain päivänä poikkeaisimme säännöstä, menisimme jonkun tavaratalon edessä seisovan luo ja kysyisimme häneltä iloisesti: ”Mitäs sinulle kuuluu?”
Risto Koivisto