Onko kirkossa radikaaleja?

Joku on sanonut, että pastori Kai Sadinmaa on kirkon ainoa radikaali. Huhut kertoivat, että hän piti Helsingin Vuosaaren kirkossa yhteiskunnallisesti kantaa ottavia saarnoja, jotka saivat muutaman seurakuntalaisen marssimaan ulos kesken pastorin puheen. Suurelle yleisölle Sadinmaa tuli tunnetuksi erilaisista aamuhartauksistaan radiossa. Eivät ne mitään anarkistisia mustan lipun heilutuksia olleet. Näkökulma vain oli valittu sillä tavoin yllättävästi ja jopa satiirisesti, että puheet herättivät kuulijan.

 

Näistä seikoista tietoisena luin ahneesti Kai Sadinmaan kirjan 10 käskyä kirkolle. Siinä Sadinmaa suomii koko kirkkoinstituutiota ja syyttää nykyistä papistoa siitä, että he eivät seuraa Kristusta. Kaiken kieltävä esitystapa ihmetytti ja herätti tunteen, että kirjoittajalla on voimakas itsetehostuksen tarve. Tampereella äskettäin puhunut Sadinmaa kertoi kirjoittaneensa tietoisesti provosoivan teoksen. Hän siis halusi luoda keskustelua. Sellaistahan kirkko aina tarvitsee.

 

  O O O

 

Valitettavasti Sadinmaa epäonnistuu päätavoitteessaan. Kirja on liian yltiöpäinen herättääkseen keskustelua konservatiivien tai liberaalien keskuudessa. Se sivuutetaan kummajaisena, josta ei tahdota puhua.

 

Mutta tarkkaan lukien 10 käskyä kirkolle sisältää myös varteenotettavia ajatuksia, joihin sekä kirkkokansan että kirkon päättäjien olisi hyvä kiinnittää huomiota. Olisi syytä pysähtyä kysymään osuuko Sadinmaa oikeaan kirjoittaessaan, että ”ihminen ja elämä kaikessa rosoisuudessaan ei mahdu kirkkoon.”

 

Päättäjien tulisi ottaa vakavasti pastorin väite, että ajattelu on kirkossa kiellettyä. Sen sijalle vaaditaan Sadinmaan mukaan kyselemätöntä tottelevaisuutta ja alistumista. Jotain totuutta tuossa on, sillä olen kuullut muutaman papin sanovan, että tavallisella seurakuntapastorilla ei ole sananvapautta. Suoraan puhumisen oikeus on varattu ylemmissä asemissa oleville.

 

Sadinmaa sanoo, että pärjätäkseen on pakko kaventaa olemistaan. ”Elävyys, vitaalisuus, intohimoisuus ja seksuaalisuus koetaan uhkaavina.” Tuossa on jotain perää; olen sen itse huomannut. Erityisesti herätyskristillisyyden puolella vaaditaan ihmistä kaventamaan itseään. Luonnoton suhde seksuaalisuuteen on vanhasta kirkosta saatu perintö, joka ei helposti kulu pois. En tiedä onko kukaan pappi tahtonut ja rohjennut sanoa julkisesti, että seksuaalisuus on Jumalan kaunein luomus.

 

  O O O

 

Onko siis Kai Sadinmaa kirkon ainoa radikaali ja onko hän radikaali laisinkaan? Iän karttuessa olen tullut siihen tulokseen, että radikalismi ei saa olla itsetarkoitus ja kiihkon väline. Voidakseen tavoitella päämäärää, pitää radikaalin omata suhteellisuudentajua ja malttia. Vastaan siis kysymykseeni, että Sadinmaa on kasvamassa radikaaliksi. Hänellä voi olla vielä paljonkin annettavaa kirkolle.

 

Kukaan ei ole kirkon ainoa radikaali. Koska heitä löytyy johtavalta tasolta, täytyy löytyä ajatusten puitteissa myös kenttätason työntekijöistä. Meillä on ollut kaksi radikaalia arkkipiispaa, Mikko Juva ja John Vikström. Erityisesti Juvan arvo ja vapauttava vaikutus on pakko tunnustaa, kun meidän aikakautemme kirkon historia laaditaan. On myös kaksi radikaalia piispaa. Wille Riekkisen ja Irja Askolan kohdalla ilmaus ”liberaali” olisi aivan liian mieto. Muilla on helpompaa, mutta Juva joutui työskentelemään vaikeissa oloissa.

 

Täytyykö tulla piispaksi voidakseen olla radikaali? Onneksi ei. Ilman tiuhapiikkistä haravaakin tulee heti mieleeni kaksi radikaalia pappia Tampereelta. Tuomiorovasti Olli Hallikainen on ennakkoluulottomasti suojannut ja kehittänyt seksuaalisiin vähemmistöihin kuuluvien Sateenkaarimessuja. On myös mainittava seurakuntien yhteiskunnallisen työn johtaja Ilkka Hjerppe, joka oli kymmenisen vuotta sitten luomassa yhä toimivaa vapaan sanan keskusteluryhmää, jossa kirkolliset ja kirkkoon kuulumattomat, jopa uskonnottomat voivat kokoontua vaihtamaan ajatuksia ilman auktoriteettia.

 

Sananvapaus on kirkon suuri haaste. Jos se nykyistä laajemmin sallitaan, saamme kuulla ja kokea tervehdyttävää radikalismia.

 

Risto Koivisto