Luojan tahto kutsuu kaikessa

Jokaisella kulttuuripiirillä on ollut oma ”tähtikarttansa”. Meille on säilynyt kreikkalaisen mytologian mukaiset tähdistöt. Siihen tutustuttuani taivas ei enää ollut kaoottinen ja armoton. Enää ei ylös katsoessaan ollut vaarassa pudota tuohon mittaamattomaan. Nyt silmiin avautui suuri fresko, jossa kuvattiin niitä antiikin kertomuksia, jotka ovat yhä tallessa kirjoissa.

Tähtitaivaan alla olen kokenut monia elämyksiä. Kaksi niistä on ollut erityisen vaikuttavaa. Olin löytänyt tiedon, että Karhunvartijan päätähti Arturo on 35 valovuoden etäisyydellä maasta. Menin syntymäaikanani syysyöhön ja löysin Arturon. Ajattelin, että tuo valo on lähtenyt liikkeelle juuri silloin kun synnyin. Siitä alkaen olen kokenut Arturon onnentähtenäni. Sen näkemisessä on jotain rauhoittavaa, miltei pyhää.

Maaseudulla sain tarkkailla tähtitaivasta ilman, että mikään ympäristön valo olisi himmentänyt sen kirkkautta. Äkisti havaitsin melko alhaalla, kaakkoisella taivaalla aivan kuin käsin kosketeltavan Neitsyen korkean tähdistön. Sen keskellä sykkivä kaksoistähti Virginis on kuin hedelmöittymisen lupaus. Kirkkain tähti Spica loistaa neitsyen ujoa viattomuutta. Sen kauniimpaa näkyä ei kosmoksesta tarvitse etsiä. Olen myöhemmin ajatellut, että mikäli kristillisen mytologian pohjalle olisi rakentunut oma tähtikartta, olisi Neitsyt siinä tallella Pyhän Marian tähdistönä.

Tähtitaivaan ihmeellinen harmonia alkoi vähitellen kertoa minulle Luojan työn suuruudesta. Minussa elävä etsijä ei kuitenkaan tyytynyt mytologiseen taivaankuvaan. Voimme paljain silmin nähdä oman galaksimme Linnunradan ulkopuolelle. Tahdoin tietää mitä todellisuudessa tapahtuu. Mistä koostuu tähdet ja niiden välinen avaruus. Löysin tieni suurenergiafysiikan laitoksen auditorioon Helsingin Kruununhaassa. Siellä osallistuin neljä vuotta atomifyysikon, emeritusprofessori K. V. Laurikaisen luonnonfilosofisiin seminaareihin.

Laurikainen oli kiistelty henkilö, sillä hän halusi haastaa filosofit keskusteluun todellisuuden olemuksesta. Nämä kieltäytyivät sillä perusteella, ettei atomifyysikolla voi olla riittävää filosofian tuntemusta. Tästä Laurikainen siuvaantui lopulta niin paljon että laati filosofiaa käsittelevän väitöskirjan. Valitettavasti hän kuoli muutamaa päivää ennen väitöstilaisuutta.

Joidenkin ilkimysten hupsahtaneeksi leimaama emeritus oli muutoinkin kiusallinen henkilö tiedeyhteisössä. Häntä alkoi vaivata miksi tiede ja usko näyttivät olevan ristiriidassa. Hän otti yhteyttä uskoviksi tietämiinsä tutkijoihin. He kaikki vastasivat, että tiede on tiedettä ja uskonto on uskontoa; ei niitä sovi toisiinsa sekoittaa. Siitä alkoi sisukkaan Laurikaisen etsivä työ, joka lopulta herätti kansainvälistäkin mainetta.

Yksinkertaisuudessaan vastaus oli seuraava: Pohtiessaan sekä mikro- että makrotason fysikaalisia ilmiöitä Laurikainen teki toistuvasti päätelmän, että aina kaikki johti samaan havaintoon. Oli sitten kyse maailmankaikkeuden olemuksesta tai alkeishiukkasten käyttäytymisestä, näytti tieteellinen tieto johtavan siihen, että kaiken takana tuntui vaikuttavan jotain fysiikalle tuntematonta, jolle Laurikainen antoi nimen Tahto. Tuon Tahdon omaajaksi voidaan olettaa jokin, jolle on annettu nimitys Jumala tai Luoja. Tieto ja usko ei enää ollut ristiriidassa.

Risto Koivisto