Pyhän Marian portaat

Siitä on pian neljännes vuosisataa kun olen käynyt tuolla laella. Ei se ole johtunut siitä, että uskoa etsiessäni päädyin lopulta isäni luterilaiseen kirkkoon. Olenhan ekumenian kannattaja. Poissaoloni Uspenskin katedraalin kaikkiin aisteihin vetoavista vigilioista johtuu siitä, etten ole enää asunut pääkaupungissa.

Missään muussa temppelissä ei ole sitä arvoa, jonka tuossa katedraalissa kohtasin. Olen kantanut muistoa kaikki nämä vuodet. Keväällä päätin, että tämän kesän lomalla kiipeän tuolle mäelle ruumiini raihnautta uhmaten.

Läheltä kanavasiltaa lähtevät kiviset portaat. Aloitan kipuamisen. Jokaisella tasanteella joudun levähtämään ja tasaamaan hengitystäni saadakseni happea.

Nojaan kaiteeseen ja näen Tuomiokirkon kupolin, Kauppatorin ja remonttiin paketoidun presidentinlinnan. Vielä on noustava yksi askelmien kerros, ja sitten olen ylhäällä pyhätön pihamaalla. Sieltä näen yli kaupungin kattojen. Tuon kaupungin, jossa elin ankaran, mutta antoisan nuoruuden. Ihailen maisemaa, tuttuja rakennuksia ja Tähtitornin mäkeä. Sitten astelen sisään katedraaliin.


Teen ovella ristinmerkin ortodoksien tapaan, sillä heiltä sen olen aikoinaan oppinut. Ostan tuohuksen. Sytytän sen toisesta tuohuksesta ja asetan telineeseen. Siinä se palaa rukouksena nuoruudenrakkauteni puolesta.

Alan katsella vitriinejä, joissa arvokkaita ikoneja säilytetään. Tuossa on etsimäni, Jumalanäidin Kazanilainen ikoni. Aina vigiliassa käydessäni asetuin tuon ikonin läheisyyteen. Siinä kuvattu Maria lumosi minut.

Marialla on tavattoman kauniit kasvot. Suuret ruskeat silmät katsovat minua lohduttavasti. Suu kertoo vakavuudesta. Hiukset on peitetty hopeaiseen liinaan. Marian sylissä ei ole Jeesus-lasta. Hänen vierellään seisoo kouluikään varttunut Poika. Nuori Jeesus on nostanut oikean kätensä rukousasentoon. Tämän ikonin kohtaaminen ratkaisi sen, että kaikkialta etsittyäni minusta tuli lopulta kristitty. Katselen kauan ikonia ja uskoni Mariaa. Suutelen kuvaa peittävää lasia. Lähden ja laskeudun alas kaupunkiin. Kannan mielessäni vaikutelmaa, että viimeisen katseeni hetkellä Maria tuntui vienosti hymyilevän.


Menneinä vuosina en tiennyt tuosta ikonista muuta kuin sen suloisen vaikutuksen. Nyt olen utelias ja lähetän tekstiviestin ikoniasiantuntijalleni, lehtori Marianne Kantoselle. Matkalta palattuani minua odottaa seikkaperäinen selostus Kazanin Jumalanäidin vaiheista.

Marian ja Jeesuksen kuva kuuluu Tiennäyttäjäikonityyppiin. Kristus on se tie, jota ikoni osoittaa. Kukaan ei osaa sanoa ikonin tarkkaa ikää. Sen tiedetään kuitenkin olleen Konstantinopolissa. Sanotaan sen kulkeneen 1400-luvulla Venäjälle, Kazanin kaupunkiin. Ikoni katosi yli sadaksi vuodeksi tataarien vallattua Kazanin.

Sitten tapahtui merkillistä. Vuonna 1579 Neitsyt Maria ilmestyi unessa kymmenvuotiaalle Matrona-tyttöselle ja kertoi mistä arvokas ikoni löytyisi. Pyhän Nikolaoksen kirkkoon sijoitettu löytö aiheutti useita paranemisihmeitä. Uspenskin ikoni on tuon ikonin tarkka kopio.


Joku saattaa kysyä, miksi tällainen kirjoitus luterilaisella sivulla. Eikös tuommoinen kuvien palvonta kuulu ortodoksiseen ja katoliseen uskoon? Siihen tulee vastata, että kuvia ja niiden esittämiä pyhimyksiä ei palvota missään kirkkokunnassa. Niitä vain kunnioitetaan.
    
Uskonpuhdistus ei poistanut Neitsyt Marian kunniaa luterilaisesta kirkosta. Martti Luther puhui Mariasta hyvin kunnioittavasti. Vasta myöhemmät sukupolvet unohtivat hänet. Nyt olisi aika palauttaa Jeesuksen äiti arvoonsa. Kirkko tarvitsee myös äidin.

Meillä ei ole ikoneja, mutta Marian kuva tulisi maalata jokaisen kirkon seinälle, muistutuksena Jumalan rakastavasta suhteesta ihmiseen.

Risto Koivisto